Lueskelin tuossa erään ihmisen blogia, jossa hän kertoo että ei enää jaksaisi elää. Mulle tuli heti hirveät flasbackit. Mulla oli eräs ystävä, mies, jonka kanssa aikoinaan tutustuttiin netissä. Välimatkaa oli n.300 km, joten päätettiin pysyä vaan ystävinä muutaman tapaamiskerran jälkeen. Meidän välillä kipinöi kyllä paljonkin. Hän oli ehkäpä yksi omituisimmista ihmisistä jonka olen tuntenut, mutta silti myös sydämellisin ja herttaisin luonne. Mun ei ikinä tarvinnut miettiä sitä, että mitä mä voisin hänelle sanoa. Hän ei tuominnut. Hän auttoi, oikeasti. Kummatkin elettiin silloin vaikeita aikoja.
Hän monesti puhui siitä ,että ei ole syytä elää. Hän oli yksinäinen opiskelupaikkakunnallaan. Pikkuhiljaa asiat kuitenki alkoivat muuttumaan. Hän sai ystäviä. Tyttöjäkin. Opiskelu sujui hyvin. Me ei kovin usein nähty välimatkan ja kummankin kiireiden takia, mutta minusta hän näytti onnelliselta. Eikä melkein joka iltaisissa messenger/puhelinkeskusteluissa tuonu ilmi pahaa oloa.
(Mua alkaa taas itkettämään.)
Meillä oli välillä kausia että saatettiin pari viikkoa olla puhumatta ja sitten jatkettiin taas tiiviisti yhteynpitoa. Tajusin yllättäen kaksi vuotta sitten muuttokiireiden yms kaiken muun laannuttua, että hei hetkinen... Hänestä ei ole kuulunut mitään. Laitoin viestin:
"Mooi. Ootko sä vähintään kuollut kun susta ei ole mitään kuulunut? ;)"
Sain tunnin sisällä yhden elämäni hirveimmän puhelinsoiton. Hänen isältään. Hän oli päättänyt lopettaa elämänsä kuukausi sitten siitä, kun minä yritin ottaa häneen yhteyttä. KUUKAUSI. Miksi minä en osannut olla paikalla silloin kun hän kaikkein eniten olisi toista tarvinnut?
Mulla on vieläkin tosi paha olla välillä asian suhteen. Aina kun luen muiden itsemurhahaaveista, mulle tulee tämä mieleen. Läheisille aiheutettu tuska on vaan jotain hirveää.
Mä olisin voinut ehkä tehdä jotain, jos olisin vaan viitsinyt tarpeeksi ajoissa soittaa. Kyyneleet ei tule koskaan loppumaan.
Kaipaan.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Musiikkia
En keksi tähän mitään järkevää sanottavaa. Puhukoot nää kappaleet vaan puolestaan.
Jenni vartiainen - Minä ja hän
Ghost Brigade - In the woods
Kuuntelin nää kaikki nyt tässä putkeen enkä voinut muuta kuin itkeä. < 3
![]() |
| Humane - Here comes winter |
Jenni vartiainen - Minä ja hän
Ghost Brigade - In the woods
![]() |
| HIM - One last time |
Kuuntelin nää kaikki nyt tässä putkeen enkä voinut muuta kuin itkeä. < 3
torstai 7. maaliskuuta 2013
Purkautuminen
Lueskelin tuossa vanhaa livejournaliani. Ahdistuin siitä kaikesta pahaolon määrästä, minkä olen sysännyt kaikkiin vanhoihin teksteihini. Olinko minä oikeasti niin onneton teini? Taitaa aika kullata muistot, kun en minä en enää muista, että elämä olisi ollut ihan niiiin pahasti helvettiä. Tavallaan kun olen aina päässyt elämässä aika helpolla. Enhän minä toki ole koskaan ollut mitenkään erityisen nätti, en erityisen suosittu tai mitään muutakaan tälläistä mikä normaalisti määritellään onnistumiseksi. Tavallinen.
Olen sen sijaan ollut taitava valehtelemaan. Kerroin aina olleeni ties missä pippaloissa sekoilemassa, vaikka oikeasti makasin kotona miettimässä sitä, että minun pitäisi laihduttaa vielä lisää. Virallisesti olen ollut ensimäisen kerran humalassa jo 14 vuotiaana, oikeastihan tämäkin tapahtui vasta 17 kesäisenä. Enkä minä koskaan käyttänyt huumeita tai yrittänyt tappaa itseäni . Kaikki tämäkin tuli vasta myöhemmin mukaan kuvoihin iässä, jossa ihmisellä pitäisi muka olla enemmän järkeä päässä.
Miksei minusta vain voinut tulla sellaista täydellistä punatukkaista tyttöä, jonka jokainen anoppi haluaisi pojalleen vaimoksi? Kadehdin joka päivä yhä enemmän näitä ns. täydellisiä ihmisiä, jotka onnistuvat kaikessa. Olisi ihanaa kun joskus ainut murhe olisi se, että onko hiukset nyt hyvin. (Ei ne koskaan ole.)
Pitäisikin alkaa laittaa tälläisille päämäärättömille päivityksille otsikoksi "julkaisukelvoton", kun hypin vain aiheesta toiseen. Tämä oli vain tälläinen tyhmä purkautuminen. Pakko myöhemmin palata tarkemmin kaikkeen tuohon minkä nyt mainitsin vain ohi mennen. Nyt en jaksa keskittyä, kun en ole vieläkään syönyt tänään. Pitäisi kai jotain mennä ottamaan, että jaksan lenkille lähteä. Vaikka kyllähän tässä elimistössä sitä vararasvaa riittäisi vaikka koko armeijalle...
Olen sen sijaan ollut taitava valehtelemaan. Kerroin aina olleeni ties missä pippaloissa sekoilemassa, vaikka oikeasti makasin kotona miettimässä sitä, että minun pitäisi laihduttaa vielä lisää. Virallisesti olen ollut ensimäisen kerran humalassa jo 14 vuotiaana, oikeastihan tämäkin tapahtui vasta 17 kesäisenä. Enkä minä koskaan käyttänyt huumeita tai yrittänyt tappaa itseäni . Kaikki tämäkin tuli vasta myöhemmin mukaan kuvoihin iässä, jossa ihmisellä pitäisi muka olla enemmän järkeä päässä.
Miksei minusta vain voinut tulla sellaista täydellistä punatukkaista tyttöä, jonka jokainen anoppi haluaisi pojalleen vaimoksi? Kadehdin joka päivä yhä enemmän näitä ns. täydellisiä ihmisiä, jotka onnistuvat kaikessa. Olisi ihanaa kun joskus ainut murhe olisi se, että onko hiukset nyt hyvin. (Ei ne koskaan ole.)
Pitäisikin alkaa laittaa tälläisille päämäärättömille päivityksille otsikoksi "julkaisukelvoton", kun hypin vain aiheesta toiseen. Tämä oli vain tälläinen tyhmä purkautuminen. Pakko myöhemmin palata tarkemmin kaikkeen tuohon minkä nyt mainitsin vain ohi mennen. Nyt en jaksa keskittyä, kun en ole vieläkään syönyt tänään. Pitäisi kai jotain mennä ottamaan, että jaksan lenkille lähteä. Vaikka kyllähän tässä elimistössä sitä vararasvaa riittäisi vaikka koko armeijalle...
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Kaipaus
(yhä minä mietin sinua, meitä
kaikkea minkä minä pilasin)
Onko vähän naurettavaa, jos ihminen aloittaa uuden parisuhteen ja kaikkea, mutta ei silti vielä ihan ihan ihan oikeasti ole päästänyt irti edellisestä?
Se on helppo valehdella kaikille muille ja itselleen miten on päässyt irti kaikesta vanhasta ja miten kaikki on nyt hyvin. Sääli kun todellisuus ei ole yhtä helppoa.
Ainut syy miksi mä olen päästänyt itseni taas tähän fyysisen tilaan on juuri varmaankin se,että kaikki ei ihan oikeasti ole ok. Mä aina joko syön tai olen syömättä pahaan olooni. Ei kumpikaan kovin järkeviä vaihtoehtoja, kun ne vetää aina äärimmäisyyksiin...
Milloin mä oppisin oikeasti puhumaan asioista?
(olisi niin ihana kun pääsisin takaisin syliisi,
kertoisit minulle ettei ole enää mitään anteeksi annettavaa)
kaikkea minkä minä pilasin)
Onko vähän naurettavaa, jos ihminen aloittaa uuden parisuhteen ja kaikkea, mutta ei silti vielä ihan ihan ihan oikeasti ole päästänyt irti edellisestä?
Se on helppo valehdella kaikille muille ja itselleen miten on päässyt irti kaikesta vanhasta ja miten kaikki on nyt hyvin. Sääli kun todellisuus ei ole yhtä helppoa.
Ainut syy miksi mä olen päästänyt itseni taas tähän fyysisen tilaan on juuri varmaankin se,että kaikki ei ihan oikeasti ole ok. Mä aina joko syön tai olen syömättä pahaan olooni. Ei kumpikaan kovin järkeviä vaihtoehtoja, kun ne vetää aina äärimmäisyyksiin...
Milloin mä oppisin oikeasti puhumaan asioista?
(olisi niin ihana kun pääsisin takaisin syliisi,
kertoisit minulle ettei ole enää mitään anteeksi annettavaa)
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Nimetön
Laihoilla on mukavempaa
Oh noes. Kukaan nykyisestä kaveripiiristän ei tiedä sitä, että olen aikoinani sairastanut anoreksian. Eikä sitä nykyisestä olomuodostani edes uskoisi, + 15 kg liikaa (ja ihan oikeasti liikaa, ei mitään "olen muka tosi lihava"-puhetta). On pelottanut aloittaa laihduttaminen, sillä vaarana on se että kaikki menee taas yli. Pahimpaan aikaan kun olin oikeasti ihan luuranko... mutta kaunis sellainen.
On tullut ihailtua pitkästä aikaa hoikkien ihmisten kuvia... thinspiration? Miten ihanaa olisikaan kun itse ei olisikaan tälläinen löllyvä hyytelö vaan hoikka. Harmittaa kun silloin kauniina ei tajunnut laittaa päällensä juuri niitä ihania mekkoja yms yms,jotka ei ylipäätänsä edes mahdu nyt päälle.
Saisikohan sitä jotenkin pidettyä laihdutuksen kurissa? Kun tuon 15kg:n tiputtaminen oikeasti riittäisi, olisi ns ihannemitoissa. mutta mutta mutta...
On tullut ihailtua pitkästä aikaa hoikkien ihmisten kuvia... thinspiration? Miten ihanaa olisikaan kun itse ei olisikaan tälläinen löllyvä hyytelö vaan hoikka. Harmittaa kun silloin kauniina ei tajunnut laittaa päällensä juuri niitä ihania mekkoja yms yms,jotka ei ylipäätänsä edes mahdu nyt päälle.
Saisikohan sitä jotenkin pidettyä laihdutuksen kurissa? Kun tuon 15kg:n tiputtaminen oikeasti riittäisi, olisi ns ihannemitoissa. mutta mutta mutta...
Alkoholin kirot
Välillä hävettää. Milloinkohan ihminen oppii niin viisaaksi ettei kännissä aina onnistu sekoilemaan?
Kerroin eräälle ystävälle ikävän faktan hänen poikaystävästään, mikä saattaa johtaa eroon... enkä voi olla edes varma onko se oikeasti totta. Joskus voisi pitää sen päänsä kiinni.
Ja todella toivon etten saa flashbackeja siitä kaikesta muusta mstä olen raivonnut, itkenyt ja muuten vain nolannut itseni.
Miten niin teininä on muka huono viinapää? Kestän nykyään alkoholia sellaiset miljoona kertaa huonommin. En pysty enääedes juomaanviinashotteja, täytyy samantien mennä vaan laattamaan jos edes tipan otan. Vaikeaa tämä ihmisen elämä.
Kerroin eräälle ystävälle ikävän faktan hänen poikaystävästään, mikä saattaa johtaa eroon... enkä voi olla edes varma onko se oikeasti totta. Joskus voisi pitää sen päänsä kiinni.
Ja todella toivon etten saa flashbackeja siitä kaikesta muusta mstä olen raivonnut, itkenyt ja muuten vain nolannut itseni.
Miten niin teininä on muka huono viinapää? Kestän nykyään alkoholia sellaiset miljoona kertaa huonommin. En pysty enääedes juomaanviinashotteja, täytyy samantien mennä vaan laattamaan jos edes tipan otan. Vaikeaa tämä ihmisen elämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



