Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpötystä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpötystä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Pettäminen

Tää on taas yksi niistä monista aiheista, joista en ystävien kanssa puhu. Pettäminen. Se saa jo pelkästään sanana monet kavahtamaan. Mulle se sen sijaan ei koskaan ole ollut kovinkaan iso ongelma, osittain siksi että mua ei koskaan ole petetty vaan olen aina ollut se pettäjä. Eikä kyse ole vain jostain yhdestä hassusta kerrasta. Olisikin.

Mä tiedän, että kaikki on lähtöisin siitä kun olen joutunut pienenä seuraamaan vanhempien välien selvittelyjä, mulla oli tosi pitkän aikaa se käsitys, että kaikki pettää kaikkia. Mutta eihän se niin oikeasti mene.

Mä en ole laskenut (enkä todellakaan halua) sitä miten monta kertaa petin edellisessä pitkässä suhteessani. Yleensä kaava oli se, että olin kavereiden kanssa baarissa ja menin sieltä jonnekin jatkoille. Surullisintahan siinä on kait se, että en koskaan potenut huonoa omaa tuntoa. Enkä pode vieläkään.  Mulle seksi on vaan seksiä, osaan pitää tunteet poissa. Mä olen monesti koittanut laittaa itseni kärsimään asiasta mutta huonolla menestyksellä, ei vaan onnistu. Monet noista pettämiskerroista on nimittäin ollut kuitenkin niin loistavia, että muistelen niitä vieläkin.

Mä en halua edes arvailla mitä musta puhuttiin / puhutaan vieläkin selän takana tän asian tiimoilta. Pettäjät kun on aina ihan hirveitä ihmisiä muiden mielestä, ehkä mä olenkin oikeasti

Naurettavaahan tässä asiassa on se, että jos mun kumppani jäisi kiinni pettämisestä niin en kuuntelisi sekuntiakaan mitään selityksiä, laittaisin suhteen poikki heti. Annan itselleni eri vapaudet kuin muille.

Voisitko sinä pettää?

torstai 25. huhtikuuta 2013

Hear the silent song

Mä olen taas tänään tajunnut näitä itsestään selvyyksiä, jotka kaikki muut on tienneet.. ööh.. AINA. Mä vaan haaveilen siitä minästä joka haluaisin olla, mutta en tee koskaan mitään oikeasti asialle. Ja faktahan on se, että ei mitään muutosta tule itsestään, kaikki on kiinni siitä miten mä itse haluan asiat tehdä. Liian helppoa`? Kyllä. Eiku ootapas...

Mitkä on ne muutokset joiden uskon vaikuttavan onnellisuuteen?
1. Paino.  Joo, täähän olisi periaatteessa helppo. Muuttaisin ruokavalion vaan paremmaksi ja lisäisin hyötyliikuntaa ja tilanne korjaantuisi heti parempaan. Mä tiedän, että jo muutaman kilon pudutus saisi vaatteet näyttämään paremmilta mun päällä ja se puolestaan nostaisi heti mun mielialaa. Valitettava todellisuus on vaan se, että mun vieressä on tälläkin hetkellä karkkikulho (kaatissäkki tietenkin, jos kiinnostaa tietää.).

2. Oon selkeästi yksi maailman pinnallisimmista ihmisitä kun mun kakkoskohtana on tissit. Tai rinnat. Tai  meloonit. Tai etumus. Tai mikä nimi nyt milloinkin on tilanteeseen sopiva. Tai no, perun kyllä ton sanan meloonit, sillä nää mun onnettomat on hyvin kaukana siitä. Teininä kärsitty anoreksia vaikuttaa vieläkin mun kropassa silleen kivasti, että tissit on pienet ja musta jotenkin ihan hassun malliset. Olin liian laiha juuri sopivasti niiden kasvuvaiheessa eikä ne päässyt siksi kunnolla kehittymään.  B-kupin nää nyt täyttää tällä hetkellä, mutta haluaisin kaksi kuppikokoa isommat. Sellaiset, että ei tarttis aina miettiä kutistaako paita taas etumuksen kokoa vai ei. Eikä ne push upit olis ainoa mahdollinen rintsikkavalinta. Olen salaa tosi kateellinen kaikille joilla on isot rinnat. Vaikka tietenkin, olishan mullakin mahdollisuus saada isot, silikonit nimittäin.  Oon monesti haaveillut, mutta leikkaus on kuitenkin aina leikkaus ja hintakin olisi huima.

3. vauva. Mulla on ollut vauvakuume jo iät ja ajat, mutta mussa taitaa olla jotain häikkää, sekin varmasti anoreksian peruja. Asiahan ehkä korjaantuisi jos uskaltautuisin lääkäriin puhumaan aiheesta mutta ehei, mua pelottaa liikaa. Mitä jos mitään ei ole tehtävissä? Tää on aihe, josta en oikeasti voi puhua kenellekään, kukaan mun lähipiirissä ei ymmärrä miten hirveältä tuntuu, kun pelkää, että ei oikeasti voi saada lapsia.  Kaikki vaan kehuu miten hedelmällisiä ne on ja utelee milloin mulla on "pullat uunissa". Tekee mieli paukauttaa totuus aina siinä vaiheessa, mutta enhän mä niiden vaaleanpunaista maailmaa voisi tahrata...

4. Ystävät. Mä tarvitsisin uusia ja kipeästi. Vanhoilla alkaa olla just niitä omia lapsia yms eikä niillä riitä aikaa tai kiinnostusta mulle. Oon hu5onoa seuraa kun en osaa keskustella kakkavaipoista. Mutta missä tän ikäinen voi oikein löytää uusia ystäviä? Uuden harrastuksenkin aloittaminen on melkein mahdotonta vuorotyön takia ja sehän olis varmaan se nr 1. Baareissa kaikilla on jo se oma kaveriporukkansa. :(

5.  Työ. Oon kyllästynyt mun nykyiseen duuniin, osaan liian hyvin tän homman jo enkä saa siksi onnistumisen kokemuksia ja tää on tosi yksipuolista. Ongelmahan ratkeaisi etsimällä uusi paikka, mutta mua pelottaa. Vakipaikka ja kaikki on aika uhkaavaa vaihtaa johonkin sijaisuuteen. Mutta tyhmäähän se on tän ikäisenä jo "uraantua".


Joo, noi viisi kohtaa on varmaan ne kaikkein isoimmat asiat joihin voisin jollain tavalla ainakin vaikuttaa. Nyt tartten enää sen kunnon motivaation. En taida arvostaa itseäni oikeasti.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Tyhjää


Tyhjää

tyhjää

tyhjää


Ei varmaankaan vaikea arvata, että kyse on mun päästä. Ja ennen kaikkea mun ajatuksista.


Mä elän taas sumussa. Mun mielestä ihminen ansaitsisi jonkun kunniakirjan kun pystyy aina viikon vetämään eteenpäin ilman, että oikeasti edes tajuaa mitä ympärillä tapahtuu. Tavallaan tää tunne on hieno, mutta tavallaan vaan niin helvetin väärin. Elämästä kun olisi varmaankin tarkoitus saada jotain irtikin joskus, u know.

Mun tän päivän syvällisin ajatus on ollut se, että avaanko kaljan, vaikka huomenna onkin töitä. Eh.

Miksi teininä oli niin helppo elää hetkessä ja nautti asioista? Nyt tää kaikki vaan... on. On, on, on ja on. Joku vois edes joskus räjäyttää mun tajunnan. Vai oonkohan muka oikeasti kokeillut jo liikaa asioita eikä mikään siksi tunnu enää niin jännältä, vähän epäilen.

Joku aika sitten kaipasin matkaseuraa, nyt kaipaan jonkun joka vetäis mut irti vanhoista kaavoista.



Cmx - Kusimyrsky

lauantai 30. maaliskuuta 2013

And then there was that one idiot...

Mä en oo aina varma oonko tästä maailmasta (ja haluanko edes olla).

Mä nauran väärissä kohdissa, hymyilen kun pitäisi olla vakava, olen kiinnostunut asioista joista suurinosa ihmisistä ei haluaisi edes kuulla, olen pystynyt pettämään toista tuntematta vieläkään syyllisyyttä, olen aina joskus tunteeton jonkun kertoessa jostain kamalasta ja häpeän itseäni kun en saa "oikeaa" reaktiota aikaan...

Mä kuulostan ton perusteella ihan joltain psykopaatilta. En toivottavasti ole, tai multa itseltänikin on mennyt taas jotain tosi pahasti ohi (heh heh).

Välillä tulee pohdittua, että olenko ainut ihminen joka kokee olevansa tälläisissä asioissa ns väärässä. En usko. Mutta ei tää ehkä ihan normaaliakaan ole...

Sen mä tiedän, että rakas viholliseni alkoholi turruttaa mua tietyissä asioissa. Silloinkin kun en ole siis alkoholin vaikutuksen alaisena, vaan olen vain sinä viikkona sattunut juomaan muina päivinä paljon. Ehkä musta tulis normaalimpi, jos osaisin pitää kuukaudenkin tauon pullon korkkaamisesta. Se onkin sitten vaan turhan kova haaste mulle toteutettavaksi.

Jonkun pitäis tulla joskus vaan lyömään mun naamaan, ja sanomaan että koitas nyt herätä sieltä fantasiamaailmastas tähän todellisuuteen. Elämä menee koko ajan eteenpäin ja mä oon vaan jäänyt jonnekin pysäkille hengaamaan. Voisin saada oikeasti paljon enemmän aikaan, jos joskus viitsisin edes yrittää. Mä tulen ihan varmasti joskus katumaan sitä miten laiska olen ollut laittamaan asioitani kuntoon, en jaksa huolehtia edes terveydestäni kunnolla,

mutta se päivä on sitten joskus tulevaisuudessa. En mä nyt jaksa oikeasti välittää.


Päivän kappale: Marilyn Manson- Beautiful People

torstai 7. maaliskuuta 2013

Purkautuminen

Lueskelin tuossa vanhaa livejournaliani. Ahdistuin siitä kaikesta pahaolon määrästä, minkä olen sysännyt kaikkiin vanhoihin teksteihini. Olinko minä oikeasti niin onneton teini? Taitaa aika kullata muistot, kun en minä en enää muista, että elämä olisi ollut ihan niiiin pahasti helvettiä. Tavallaan kun olen aina päässyt elämässä aika helpolla. Enhän minä toki ole koskaan ollut mitenkään erityisen nätti, en erityisen suosittu tai mitään muutakaan tälläistä mikä normaalisti määritellään  onnistumiseksi. Tavallinen.

Olen sen sijaan ollut taitava valehtelemaan. Kerroin aina olleeni ties missä pippaloissa sekoilemassa, vaikka oikeasti makasin kotona miettimässä sitä, että minun pitäisi laihduttaa vielä lisää. Virallisesti olen ollut ensimäisen kerran humalassa jo 14 vuotiaana, oikeastihan tämäkin tapahtui vasta 17 kesäisenä. Enkä minä koskaan käyttänyt huumeita tai yrittänyt tappaa itseäni . Kaikki tämäkin tuli vasta myöhemmin mukaan kuvoihin iässä, jossa ihmisellä pitäisi muka olla enemmän järkeä päässä.

Miksei minusta vain voinut tulla sellaista täydellistä punatukkaista tyttöä, jonka jokainen anoppi haluaisi pojalleen vaimoksi? Kadehdin joka päivä yhä enemmän näitä ns. täydellisiä ihmisiä, jotka onnistuvat kaikessa. Olisi ihanaa kun joskus ainut murhe olisi se, että onko hiukset nyt hyvin. (Ei ne koskaan ole.)

Pitäisikin alkaa laittaa tälläisille päämäärättömille päivityksille otsikoksi "julkaisukelvoton", kun hypin vain aiheesta toiseen. Tämä oli vain tälläinen tyhmä purkautuminen. Pakko myöhemmin palata tarkemmin kaikkeen tuohon minkä nyt mainitsin vain ohi mennen. Nyt en jaksa keskittyä, kun en ole vieläkään syönyt tänään. Pitäisi kai jotain mennä ottamaan, että jaksan lenkille lähteä. Vaikka kyllähän tässä elimistössä sitä vararasvaa riittäisi vaikka koko armeijalle...

torstai 28. helmikuuta 2013

Red dawn rising

Naurattaa. Mullahan oli aluksi ihan hirveät paineet siitä, että jos minä nyt laitan blogin uudestaan pystyyn niiin
  • täytyy olla tooosi aktiivinen, ainakin kerran päivässä päivitys
  • välillä myös ajankohtaisia aiheita ja paljon
  • täytyy laittaa kuvia elämästäni

Mutta niin köh.. Kuvat olisi muuten tosi kivoja mutta en halua "paljastua". Arvostan suuresti ihmisiä jotka esiintyy täällä ihan omalla naamallaan ja kertoo kaiken lisäksi tosi rankkoja juttuja. Minusta ei ole siihen. Pelkään kai tätä mun kulissin murtumista.

Kun julkisestihan mun asiat on sinäänsä tosi hyvin. On työpaikkaa, omistusasuntoa, poikaystävää, lemmikkejä, ystäviä ja ties vaikka mitä. Mutta silti kun mä aamuisin herään en osaa sanoa olenko mä onnellinen.

olenkohan?


En mä tiedä mitä mä oikeastaan edes haluaisin enää. Tuntuu vain siltä että jotain puuttuu, joku tosi tärkeä palanen. Mistäköhän sen voisi löytää?