torstai 28. helmikuuta 2013

Red dawn rising

Naurattaa. Mullahan oli aluksi ihan hirveät paineet siitä, että jos minä nyt laitan blogin uudestaan pystyyn niiin
  • täytyy olla tooosi aktiivinen, ainakin kerran päivässä päivitys
  • välillä myös ajankohtaisia aiheita ja paljon
  • täytyy laittaa kuvia elämästäni

Mutta niin köh.. Kuvat olisi muuten tosi kivoja mutta en halua "paljastua". Arvostan suuresti ihmisiä jotka esiintyy täällä ihan omalla naamallaan ja kertoo kaiken lisäksi tosi rankkoja juttuja. Minusta ei ole siihen. Pelkään kai tätä mun kulissin murtumista.

Kun julkisestihan mun asiat on sinäänsä tosi hyvin. On työpaikkaa, omistusasuntoa, poikaystävää, lemmikkejä, ystäviä ja ties vaikka mitä. Mutta silti kun mä aamuisin herään en osaa sanoa olenko mä onnellinen.

olenkohan?


En mä tiedä mitä mä oikeastaan edes haluaisin enää. Tuntuu vain siltä että jotain puuttuu, joku tosi tärkeä palanen. Mistäköhän sen voisi löytää?

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Muistot

"The sky is our limit"

luki sinun paidassasi. Yksi niistä monista asioista joita en saa pois mielestäni.
(ja tiedätkö mitä. olen vain onnellinen asiasta.)

Lähettelit minulle valokuvia meistä, kaikesta.
(ja minua vain hymyiltti kaikki vanhat jutut.)

Kuvittelin liian kauan tulevani onnelliseksi jos vain suljen menneisyyden mielestäni, pyyhkisen sen kaiken pois. Mutta miksi minä kuvittelin sen auttavan? Tekevän minut kokonaiseksi?

Minä haluan muistaa sen kaiken. Ne pienet asiat. Ne pienet hymyt. Säilyttää niitä laatikossa pähän päivän varalle. Muistona siitä että olen elänyt.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Ja kuinkas sitten kävikään

Ajatukset olivat yhtä myllerrystä tuon ensimmäisen blogitekstin jälkeen, en saanut mitään tekstiä muistuttavaa kirjoitettua ylös. Ja näköjään vuosi tässä on kohta jo mennyt. Hui. Mihin kaikki aika hävisi?

Tavallaan olen todella ylpeä itsestäni. Olen viimeisen vuoden aikana kokenut koko tunneskaalan vähän turhinkin rajuin kääntein. Aika pian tuon ensimmäisen tekstin jälkeen erosin pitkäaikaisesta avomiehestäni. Sain viimeinkin tehtyä sen rankan päätöksen että meidän yhteiselo oli nyt siinä. Liian kauan me molemmat kittuuttelimmekin suhteessa johon ei jaksettu enää yhtään panostaa.

Ensimmäisiä herääneitä tunteita minulla oli varmasti helpotus että "jes, minä pystyin siihen, olenkin vahvempi kuin minä edes luulin olevani". Olo oli kevyt ja kaikki oli ihanaa. Mutta sitten... meni kuukausi jos toinenkin ja päässä alkoi pyöriä ajatukset siitä että mitä jos teinkin elämäni virheen? Mitä jos päästin elämäni rakkuden menemään? Miksi en yrittänyt lujempaa? Miksi en yrittänyt puhua? Miksi? Mitä? !!!

Joskus teininä olen muka kokenut hirveitä sydänsuruja mutta loppukesän fiilikset vetävät niistä kyllä voiton sata-nolla. Kirjaimellisesti tuntui että joku on vienyt sydämen minun rinnastani pois. Itkin, itkin ja vielä kerran vain itkin. Itsesääli oli huipussaan. "Miksi minä olen pilannut oman elämäni?" Tuntui että elämä ei ole enää elämisen arvoista.

Tuli syksy. Rakastan syksyä. Ehkä se jotenkin myös auttoi. Ja aika. Olo alkoi parantua yllättäen. En enää jaksanut itkeä. En oikeastaan jaksanut enää välittääkään. Ratkaisut alkoivat tuntumaan paremmilta. Uskalsin antaa itseni jopa ihastuakin uudelleen. Oli outoa alkaa taas elämään uudestaan.

Ja nyt ollaan tässä hetkessä. Enpä kyllä tiedä taas missä mennään. Ehkä tämä blogi saisi nyt viimein ajatukseni selkenemään kunnolla.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Aloittamisen vaikeudesta

Hah. Täällä Taas. Viimeksi blogia olen kirjoittanut vuoden 2005 keväällä pahimpien angsti- ja sekoiluvuosien aikaan. Livejournal oli minulle kuin toinen koti. Saisinkohan tehtyä tästä itselleni uuden?

Olen käytännössä palannut noihin viiden vuoden takaisiin tunnelmiin; olen yhtä sekaisin siitä mitä minä oikeasti haluan, missä ja kenen kanssa. Luvassa tulee siis olemaan paaaljon kysymyksiä vailla selkeää vastausta ja päämäärää.

Ulkopäin näytän aina varmasti rauhalliselta ja siltä että kaikki on hyvin mutta sisälläni kuohuu tälläkin hetkellä. Mietin mm. eroa pitkäaikaisesta avomiehestäni (viisi vuotta yhteiseloa takana) ja tunteitani erästä ihmistä kohtan jonka kaltaista en koskaan olisi kuvitellut edes vilkaisevani. Koitan kovasti ottaa itsestäni selvää että onko tämä vaan jotain keväthuumaa vai olenko ainoastaan seonnut lopullisesti; veikkaan itse jälkimmäistä.

Kaiken kaikkiaan uskon näiden seuraavien parin vuoden tuovan suuria muutoksia elämääni, jännä nähdä mitä ne sitten tulevatkaan olemaan. Vauvastakin olen haaveillut... Kertooko tämä jo kaiken sekavuudestani? :>

Olen tässä vanhaa blogiani lukiessa miettinyt mitä kaikkea hyvää se minulle aikoinaan toikaan. Tekemistä yksinäisiin iltoihin ja auttoi minua selvittämään ajatuksiani esimerkiksi.. Toivon että tämä saisi minussa aikaan saman vaikutuksen. Ja ennen kaikkea toivon että saisin taas kontakteja uusiin ihaniin ihmisiin.

Mutta niin, jääkööt tämä ihkaensimmäinen postaus nyt tähän. Koitan hetken rauhassa setviä ajatuksiani sillä sain juuri eräältä ihanuudelta tekstiviestin...