Ajatukset olivat yhtä myllerrystä tuon ensimmäisen blogitekstin jälkeen, en saanut mitään tekstiä muistuttavaa kirjoitettua ylös. Ja näköjään vuosi tässä on kohta jo mennyt. Hui. Mihin kaikki aika hävisi?
Tavallaan olen todella ylpeä itsestäni. Olen viimeisen vuoden aikana kokenut koko tunneskaalan vähän turhinkin rajuin kääntein. Aika pian tuon ensimmäisen tekstin jälkeen erosin pitkäaikaisesta avomiehestäni. Sain viimeinkin tehtyä sen rankan päätöksen että meidän yhteiselo oli nyt siinä. Liian kauan me molemmat kittuuttelimmekin suhteessa johon ei jaksettu enää yhtään panostaa.
Ensimmäisiä herääneitä tunteita minulla oli varmasti helpotus että "jes, minä pystyin siihen, olenkin vahvempi kuin minä edes luulin olevani". Olo oli kevyt ja kaikki oli ihanaa. Mutta sitten... meni kuukausi jos toinenkin ja päässä alkoi pyöriä ajatukset siitä että mitä jos teinkin elämäni virheen? Mitä jos päästin elämäni rakkuden menemään? Miksi en yrittänyt lujempaa? Miksi en yrittänyt puhua? Miksi? Mitä? !!!
Joskus teininä olen muka kokenut hirveitä sydänsuruja mutta loppukesän fiilikset vetävät niistä kyllä voiton sata-nolla. Kirjaimellisesti tuntui että joku on vienyt sydämen minun rinnastani pois. Itkin, itkin ja vielä kerran vain itkin. Itsesääli oli huipussaan. "Miksi minä olen pilannut oman elämäni?" Tuntui että elämä ei ole enää elämisen arvoista.
Tuli syksy. Rakastan syksyä. Ehkä se jotenkin myös auttoi. Ja aika. Olo alkoi parantua yllättäen. En enää jaksanut itkeä. En oikeastaan jaksanut enää välittääkään. Ratkaisut alkoivat tuntumaan paremmilta. Uskalsin antaa itseni jopa ihastuakin uudelleen. Oli outoa alkaa taas elämään uudestaan.
Ja nyt ollaan tässä hetkessä. Enpä kyllä tiedä taas missä mennään. Ehkä tämä blogi saisi nyt viimein ajatukseni selkenemään kunnolla.